| Ajankohta: | 31.12.1999 |
| Kirjoittaja: | Ana |
Reissulta otetut kolme (3) valokuvaa on ripoteltu saumattomasti tarinan joukkoon. Mutta jos et jaksa selata koko tarinaa läpi, kuvat löytyvät myös sivun lopusta.
Pitkin syksyä olimme hahmotelleet suurisuuntaisia suunnitelmia järisyttävästä uudestavuodesta (olihan Millllllllleeenium tulossa), mutta itse tapahtuman lähestyessä meillä ei ollut edelleenkään mitään konkreettista toimintasuunnitelmaa. Lopulta päädyimme standardiin Kulmameininkiin, eli aluksi Mikon kämpälle, ja sieltä sitten maailmalle sopivan alkulämmitelyn jälkeen. Tämä oli siis standardi vielä vuoden 1999 puolella, valitettavasti Mikon kerrostalon taloyhtiö oli sitten toista mieltä standardeistamme vuoden 2000 puolella.
Kunnolla kun ajattelimme juhlia, päätimme mennä kämpälle jo sopivan ajoissa. Kello kolme tuntui aika optimaaliselta, että ehtisi herätäkin, ja silti kämpällä saisi istuskella rauhassa. Lähdin sitten jo kahden jälkeen linkalla Ylämyllyltä kaupunkia kohti. Kaupunkiin laskeuduttuani suuntasin vakaat askeleeni kohti vakio-ostopistettä, Etua. Edussa täytin sylini erilaisilla vilja- ja hedelmätuotteilla. Vielä mukaan pientä purtavaa iltaa varten ja tietenkin salmiakkia aamuksi. Iloinen kaupan täti otti vastahakoisesti maksuni tavaroista vastaan ja jatkoin matkaa kohti tukikohtaa.
Lähes kymmenen minuuttia kestäneen vaelluksen jälkeen olin vihdoin tukikohtamme edessä, ja marssin sisään etuovesta. Hiivin vielä portaat ylös ylimpään kerrokseen ja annoin ovikellon kärsiä. Isäntä tuli avaamaan ja totesi minut sisäänpääsykelpoiseksi. Sisäistyttyäni asuntoon tärkeimmät asiat oli hoidettava ensin, eli elintarvikkeet sopiviin kylmätiloihin. Jääkaapista löytyi myös minulle varattu salmiakkiannos, hoo! Nimenhuuto osoitti, että paikalla olivat Mikko, minä ja Mika L. Hämäläinen seurueineen oli ilmoittanut pamahtavansa paikalle myöhemmin. Tulossa oli myös edustusta Polvijärveltä.
Korkkailimme pulloja, istuimme olohuoneeseen ja aloimme harjoittaa ojentajalihaksiamme. Eivätpä treenimme kestäneet edes yhden mukin mittaa, kun Hämäläinen rymisteli sisään kiinnostavan näköisen kassin kanssa. Emme voineet pidätellä uteliaisuuttamme, vaan ryntäsimme katsomaan, mitä kassi sisälsi. Hämäläinen olikin kerännyt mukaansa kiitettävän kokoelman maailman makuja. Mukana oli tietenkin sombreromiesten kaatajaa, Hämäläisen suosikkikaktusjuomaa. Hämäläinen sanoi loppuseurueensa saapuvan jonkin ajan päästä.
Istuimme taas alas tasaannuttamaan pulssimme. Jonkin aikaa istuskeltuamme Hämäläinen oli sitä mieltä, että hänellä saattaa olla niin kova jano, että varastojen täydennys ei olisi pahitteeksi. Uhkaavasta nestevajauksesta huolestuneena Mika ja minä päätimme lähteä Hämäläisen kanssa löytöretkelle läheiseen Edun sivukonttoriin. Matka kohti tuntematonta alkoi. Matkalla tuli vastaan myös Vaajamo, jonka kanssa vaihdoimme sanan jos toisenkin. Lopulta pääsimme sisälle kohteeseemme. Onneksi Edun sivukonttorikin oli yhtä loogisesti järjestelty kun päämaja, joten etsimiemme aarteiden löytäminen ei tuottanut vaikeuksia. Lisäksi Hämäläinen oli hieman huolissaan vitamiinitilanteestaan, joten viisaan löytöretkeilijän James Cookin neuvot mielessään hän osti vitamiinipitoisia sitruunoita keripukkia torjumaan.
Tukikohdassa Hämäläinen alkoi torjua heti keripukkia leikkaamalla sitruunaa siivuiksi niin, että se olisi sopivan palanpainikkeen kanssa nautittavissa heti, kun hampaat alkaisivat heilua. Vaikka välitöntä vaaraa ei ollutkaan, päätti Hämäläinen järjen miehenä ottaa hieman ennaltaehkäisevää, ja kaktusmehun jälkeen sitruuna painuikin suuhun vikkelään.
Jonkin aikaa janoa sammuteltuamme pistimme Mikan kanssa kahvit porisemaan, sillä kahvihammasta kolotti niin vietävästi. Kahvin sekaan on mukava pistää kaikenlaisia aineksia, tällä kertaa meillä oli mukanamme Galliano-likööriä ja kermaa. Mika katsoi ohjeita uudesta drinkkikirjasestaan, ja Hot Shotithan siitä saatiin syntymään. Kippis!
Tunnelma alkoi tiivistyä toden teolla, kun kaivoimme esiin Trivial Pursuitin. Nyt testattaisiin kuka tietää ja mitä. Joukkueita muodoistui muutama, koostumuksia on turha luetella, sen verran dynaamisiksi ne myöhemmin osoittautuivat. Kisa käynnistyi ja samalla kostutimme kovasta puhetulvasta kuivuneita kurkkujamme. Siinä maistui salmiakki ja Hämäläinenkin hoiti taas vitamiinitasoaan sitruunanpalasilla asiallisten palanpainikkeiden kera. Mika rakenteli drinkkejä luettuaan mystisiä riimuja loitsukirjastaan. Hämäläisen avustuksella syntyi esim. Tequila Sunrise, jonka väripaletti tosin jäi hieman laimeaksi väriaineen puuttumisen vuoksi.
Nestevarastojen hidas mutta vaarallinen tyhjentyminen herätti taas todellisuuteen, ja sitkeä retkikunta lähti shoppailemaan uudestaan. Onneksi matka kauppaan oli lyhyt, vain sata metriä. Selkä suorana marssimme kauppaan ja suuntasimme askeleemme kohti peräseinää. Matkalla tuli myös mieleen, että olisipa kätevä olla syötävää aamuyöksi/aamuksi, joten kaappailimme vitosen halpispizzoja mukaan. Myöhemmin paljastui, että olin iskenyt käteni kasvispizzaan. Mikä tappio! Kaupan tädin hymy oli mallia "ai sitä on jo vähän juhlittu", mutta eipä hän siitä huomauttanut.
Illan mittaan myös Polvijärvi-Team, eli Joni, Julli ja Riikka ryömi paikalle. Kaksi jälkimmäistä olivat uusia tuttavuuksia meille muille paitsi Mikolle. Polvijärvi-puolue asettui keittiön pöytään. Kuvassa polvijärveläisiä haastattelee Hämäläinen. Näillä tienoin myös Hämäläisen loppuseurue alkoi kolistella paikalle, eli Sari ja Merja liittyivät alati hilpenevään joukkoomme.
Trivial Pursuit jatkui ja toisessa pöydässä (Polvijärven puolue) oli käynnissä heille ominainen(?) Ruusu, jossa pelattiin kovin panoksin (ei, kyse ei ollut rahapanoksista). Illan isännällä olikin rankka homma juosta pöydästä toiseen Ruusun ja Trivikan välillä. Isäntää mietitytti myös asunnon melutaso, kello sentään oli jo iltaa päin kääntymässä. Nokkelana poikana Mikko kävi kipaisemassa MAOL-taulukkokirjan ja katsoi siitä sopivan raja-arvon äänisaasteelle. Loppuillasta saimmekin sitten kuulla aina äänen inteesiteettitason kohotessa napakan huudon "65!". 65 siksi, että 60 dB on pölynimurin äänen intensitensiteettitaso ja 70 dB on katumelu. Näiden välistä löytyykin sopiva 65 dB. Vaan onkos asteikko logaritminen, sitä ei tullut huomioitua! No, tuo "rajoitus" oli kyllä kuin tehty rikottavaksi, senhän kaikki tiedostivatkin. MAOLista otimme Mikan kameralla kuvan, jota voisi luonnehtia lähinnä taiteelliseksi näkemykseksi. Kuvassa on auki aukeama 110-111, senhän huomaa oikeassa alakulmassa olevista hitausmomenttien kaavoja havainnollistavista sylintereistä. Polvijärvi-pöydässä herätti kovasti hämmästystä Jonin yritys siirtää suomalaista polttotuotetta pullosta toiseen hieman vääränkokoisella suppilolla. Suppilon suu oli nimittäin isompi kun pullon suu, voi sitä hyvän aineen hukkaa. Taisi Ruusu tehdä tehtävänsä.
Jossain vaiheessa sitten Jope ja Johannes päättivät rysähtää asunnolle ilmaa saostamaan, asiallisesti varustautuneina kuitenkin. Hämäläisen kanssa vaihdoimme paukut päikseen, eli sitruunaa minulle, kahvia Hämäläiselle. Kippis! Kiinteätä ravintoakin piti toki välillä nauttia, joten Sparin pepperoni-pannupizza vaan uuniin ja poskeen. Pizzan tuhoaminen on juuri menossa kolmannessa reissulta otetussa valokuvassa. Onhan sitä kuvaan muitakin eksynyt kuin pizza, sohvallalöhöilijät vasemmalta oikealle ovat: Jope, Merja, Sari, minä ja Johannes.
Tuntiviisari oli jo ylittänyt ainakin yhdeksän rajan, kun alkoi jo olla puhetta lähdöstä kaupungille. Kiireisimpiä olivat Sari ja Merja, muita lähtijöitä ei kuitenkaan tässä vaiheessa vielä löytynyt. Välttämättömän lähdön tiedostaminen kiihdytti kuitenkin entisestään kiivasta ojentajien koukistelua. Olin painanut kotona mieleeni iloisen saksalaisen musiikkikappaleen "Eine Lederhose braucht keine Bügelfalten" ("Nahkahousut eivät tarvitse prässejä") ensimmäisen säkeistön, joten päätin ilahduttaa muualla juhlivia ystäviäni pienellä musiikkitervehdyksellä. Soittoja ottivat vastaan ainakin Jape, Olli, Karhapää, Loksfri ja Keso. Kovasti tykkäsivät. Polvijärvi-pöydässä olleet minulle siihen asti tuntemattomat henkilöt eivät oikein jaksaneet ymmärtää lauluintoani, mutta en antanut sen häiritä. En minäkään oikein ymmärtänyt heidän erikoista tapaansa viskoa toisten salmiakkipussit parvekkeelta hankeen. Sinne jäivät aamun suunmakeuttajat, murrr. Pullojakin heittelivät parvekkeelta, omituista menoa. Salmiakkivajeen huomattuani tivasin hieman pussini olinpaikkaa, mutta kirkkain silmin nämä harhaoppiset todistelivat minulle syyttömyyttään. En ole katkera, mutta kuitenkin.
Väki sen kuin väheni, lähtövuorossa olivat Mika, Jope ja Johannes. Suuntana oli Eastwest, jonne sisäänpääsy maksoi maltaita. Minulta ei myötätuntoa riittänyt 70 markan sisäänpääsymaksua kohtaan, joten ei ollut vielä lähdön aika. Hämäläinenkin oli siinä vireessä, että vielä ei tarvinnut lähteä, poika oli treenannut itsensä vähän ylikuntoon. Polvijärvi-seurue teki myös jo lähtöä, joten Mikko valtuutti meidät Viimeisiksi Ovensulkijoiksi. Tähän suostuttiin, koska Hämäläinen halusi vielä keskittyä vähän. Meditaation jälkeen pääsimme mekin liikkeelle, tuntiviisari oli jo ohittanut yhdentoista. Oven suljimme tarkasti.
Emme kuitenkaan ehtineet kävellä kun muutaman sata metriä, kun vastaamme käveli seurue Mika, Jope ja Johannes. Pojilta oli jänyt Westiin meno sikseen, kun Jope oli ollut sen verran vireessä. No, jatkoimme matkaa joukolla. Keskustaan päästyämme Hämäläinen alkoi kaipailla kiinteätä ravintoa, joten suuntasimme Dollyyn. Jope ja Johannes häipyivät johonkin. Jono oli pitkä kun nälkävuosi, mutta lopulta sieltä jotkut ateriat saatiin. Istumapaikkojen vähyyden vuoksi asetimme tarjottimemme flipperin päälle. Ruoka maistui ja J & J ilmaantuivat siihen myös, vain hävitäkseen saman tien. Noh, kello alkoi lähestyä kahtatoista, joten marssimme torinnurkalle kun parempaakaan tekemistä emme keksineet. Mikon sijainti oli tässä vaiheessa epäselvä, tiettävästi he liikuskelivat Jonin kanssa torinlaitamilla.
Hoo, vuosi 2000. Pari rakettia pamahti taivaalle ja se siitä. Hämäläiselle tuli taas nälkä, joten matkasimme Dollyyn. En enää jaksanut investoida ruokaan, joten menin varaamaan pöytää. Mutta kävipäs uskomaton tuuri! Joku kylläinen oli jättänyt puolikkaan kanahampurilaisen pöytään. No, tottakai menin siihen pöytään, mutta jätin vielä hampurilaisen sikseen. Hämäläinen sai ateriansa ja istui alas. Hivutin kättäni lähemmäs hampurilaista ja nappasin sen. Ilmainen ruoka on parasta ruokaa, se on tosi. Mikaa ruuanhankintani huvitti, mutta kestin kyllä pilkan. Vähän limpparia Hämäläiseltä ja kyllä tuli tyytyväinen olo.
Dollyssa ei voinut koko iltaa voinut istua, joten lähdimme liikkeelle. Sisäänpääsyhinnat paikkoihin kauhistuttivat, joka lähes paikkaan yli 50 mk. Valitsimme lähimmän ja halvimman Kerubin kohteeksemme ja kävelimme valtavat viisi metriä Kerubin aulaan. Aina yhtä karu porraskäytävä ylös ja perillä. Parikymppiä sisään, ihan kohtuullista. Sopivasti baarin parhailla paikoilla (mainiot nahkasohvat kulmassa) olivat Heikki, Masa ja Lippe, joten telakoiduimme paikoillemme ja kyselimme kuulumisia. Masa siinä taas aloitti jossain vaiheessa insinöörien/teknisten alojen ihmisten/luonnontieteilijöiden pilkkauspuheensa, joten pieni maantasallepalautus oli paikallaan.
Paikannussoitto Mikolle osoitti, että torin ympäristössä hän ja Joni vieläkin pyöriskelivät. Kerubissa ei ollut mitenkään paljon väkeä, joten aika rauhassa saimme siinä jaaritella. Harvinaista kyllä, kaiuttimista raikuva musiikki oli aivan kelvollista, olivat nähtävästi panostaneet ihan DJ:hin. Hämäläisellä oli jostain syystä kylmä, paleli ja tärisi sohvaan käpertyneenä. Nähtävästi vatsa kaipasi taas täydennystä, joten grillireissulle lähtivät Lipen kanssa.
Pari-kolme tuntia siinä istuskelimme ja maailman menoa ihmettelimme, sitten piti jo lähteä takaisin kämpälle. Ehkä jossain toisessa baarissa olisi ollut hurjempi meno, tiedä sitten. Joka tapauksessa alkuilta kämpällä oli taas illan kruunu. Merimiehenkadulle saavuttuamme soittelimme kämpän summeria jonkin aikaa, ilman näkyvää tai kuuluvaa palautetta. Lopulta jonkinlaista vastausta taisi tulla Jonin kännykästä, ja saatinhan se ovi auki. Poikien mukaan olikin tarttunut sieltä torinlaidalta myös uusia tuttavuuksia, joihin emme kuitenkaan jaksaneet Mikan kanssa sen paremmin tutustua. Ykkösporukkaa tuntuivat olevan. Pistimme pizzat mikroon, kasvispizzani osoittautui illan huonoimmaksi ostokseksi. Sinihomejuustoa, byörghhhh. No, tuskin saimme pizzojamme lopeteltua, kun uudet tuttavuudet häipyivät asunnosta, nähtävästi toisen lähtöhalujen vuoksi. Mikkokin tuli siihen kiroilemaan, eipä tainnut olla ykkösjengiä. Sitten nukkumatti jo kutsuikin.
Aamulla (standardiherätys kämpällä on tietenkin 11.00) harmitti salmiakkien lentäminen parvekkeelta illalla, kiittelin vielä hieman polvijärveläistä juomaperinnettä. Kunnon vieras järjestää paikat ennen lähtöä, joten tiskikone naukui. Mikko yritti hinkata olohuoneen pöytään tullutta käsittämätöntä tahraa. Mitä lie töhnää olikin. Siinä sitten pirautin Loksfreylle, joka olikin ollut majoituksessa seuraavassa talossa, isoveljensä asunnolla. Iloinen yllätys, ja pian Loksfri marssikin Mikon luokse. Siinä vähän aikaa istuskelimme ja sitten isäntää majoituksesta kiiteltyäni poistuimme. Enpä osannut minäkään arvata, että suljin Mikon asunnon oven viimeistä kertaa tällaisen keikan jälkeen. Aiemmat illanviettomme eivät olleet miellyttäneet naapureita ja vuoden alussa tulikin sitten ukaasi metelin rajoittamisesta. Vaan ei siinä uudestavuodesta mitään puhuttu, meillähän olikin rajana 65!
Kaikki keikalta kertyneet valokuvat:
Polvijärvi-pöytä vahvistettuna Hämäläisellä
